Tämä on ensimmäinen postaus, elämän ensimmäisessä blogissani. Olen viime vuosina jonkun verran pohtinut nykymaailman ja nykyihmisen tilannetta. Pohdinnoissani tulen monesti tähän kysymykseen: onko enää toivoa tällä ihmiskunnalla? Tuntuu että kehitys kehittyy väärään suuntaan. Osalla ihmisillä on ulkoinen hyvinvointi joka taas monesti tuo niin paljon sisäistä pahoinvointia mukanaan. Ja sitten on niitä jotka voivat ulkoisesti pahoin mutta saattavat silti voida sisäisesti hyvin. Tavoitteena tietenkin olisi että kaikki maailman ihmiset voisivat sekä ulkoisesti että sisäisesti hyvin. Ikinä ei taideta päästä tavoitteeseen, mutta tarkoittaako se sitä ettei kannata edes pyrkiä siihen?
Vaikka monesti epäilen että onko ihmiskunnalla enää toivoa kun seuraan maailman menoja, välillä tulee toivon valon pilkahduksia. Näen niitä erityisesti lapsissa. Pienet lapset osaavat olla vielä aitoja, empaattisia ihmisiä. Mutta sitten lapsen elämään alkaa pikkuhiljaa vaikuttaa perhe, kaverit, koulut ja yleinen kulttuuri yhteiskunnassa. Niistä se alamäki sitten alkaa... ;)
Eli ajattelin alkaa kirjoittamaan omia ajatuksia ylös että muistan sitten vanhana mitä kaikkia tuli mietittyä elämän aikana. :)
Eilen illalla sain tiedon että veli on joutunut sairaalaan ja on todella heikossa kunnossa. Se tapa millä toiset sisarukset ja muu perhe on uutiseen reagoinut on rohkaissut minua uskomaan että ihmiskunnalla on todellakin vielä toivoa. Maailmassa on todella paljon hienoja ihmisiä jotka välittävät toisista ihmisistä. Toivo on mennyttä heti kun ihmiset menettävät kyvyn välittää läheisistä ihmisistä ja elämän lahjasta yleensäkin. Se on vaan sääli että nykyihminen tarvitsee tällaisia karuja muistutuksia läheisten suhteiden tärkeydestä ja elämän kalleudesta.
VastaaPoistaJa itse Alan-veli on niin mukava ihminen kuin vain voi olla. Ihmiskunnalla olisi tosiaankin toivoa paremmasta tulevaisuudesta jos ottaisimme mallia hänestä. En tiedä onko Alan koskaan kiusannut ketään. En ole ainakaan kuullut että olisi...
VastaaPoistaTuntuu pahalta kun heti kun aloitin tämmöisen blogin missä epäilen nykyihmisen kykyä olla empaattisia toisia kohtaan, iskee niin paha tauti sellaiseen rakkaaseen läheiseen ihmiseen että saattaa vaikka kuolla minä hetkenä hyvänsä. Minusta on viime vuosina tullut enemmän ja enemmän kyyniseksi ja olen ajatellut että ihmiskunta on täysin pilalla. Mutta voiko se olla jos minun perheeseen kuuluu niin monta hienoa ihmistä? Miten olisi mahdollista että ne kaikki hienot olisi sattunut justiinsa minun perheeseen?
En tiedä miten pystyn jatkamaan tämmöistä blogia jossa oli vähän tarkoitus käydä läpi nykyihmisen puutteita, ahneus, itsekkyys, jne. Ainakin nyt tuli sellainen konkreettinen muistutus etteivät kaikki ihmiset ole todellakaan kokonaan pilalla. Kukaan ei ole tietenkään täydellinen ja kaikissa piilee näitä ominaisuuksia, mutta olen nyt taas huomannut että on todella monta ihmistä jotka ovat valmiita luopumaan omastaan (ajasta, rahasta, jne.) toisen ihmisen eteen. Rakkaus kai se on joka voittaa kaikki muut tunteet ja inhimmilliset ominaisuudet.
Alan kuoli perjantaina, 20.2.2015. Eron ikävä on suuri...
VastaaPoista